Olipa kerran pieni poika Itävallassa. Pojan mummolan pihalla oli talvella iso lumikasa, josta poika laski suksilla alas. Hän haaveili mäkihyppääjän urasta. Pojan paras kaveri oli punahousuinen hiiri nimeltä Fips. Kerran vuodessa poika puki päälleen nahkahousut perhekuvaa varten. Poika inhosi nahkahousuja. Hänen jalkansa olivat niihin ihan liian laihat ja pitkät.
Poika kasvoi isommaksi ja mietti, ettei hänestä varmaan tulekaan mäkihyppääjää. Hän päätti lähteä ulkomaille, etelään. Poika haaveili kirjailijan urasta. Hänen mielessään oli monia tarinoita, joita hän halusi kertoa. Poika kirjoitti ja opiskeli. Hän haaveili kaukaisista paikoista, joissa ei vielä ollut käynyt. Vieraista kielistä, joita ei vielä ymmärtänyt.
Poika tiesi, että hän haluaa elää elämänsä paikassa joka merkitsee hänelle jotain. Hän tiesi, että hän haluaa keskustella ihmisten kanssa, tutustua uusiin asioihin ja tapoihin. Hän toivoi, että löytäisi oman paikkansa. Hän ei tiennyt että se paikka on kaukana kotoa. Hän ei tiennyt että siinä paikassa olisi ihmisiä jotka halusivat tutustua häneen ja kuulla hänen kotimaastaan.
Poika löysi tytön ja he yhdessä löysivät kylän, ja  kodin. Paikka oli toisenlainen kuin kumpikaan oli kuvitellut. Se oli monesti pimeä, kylmä ja yksinäinen. Se oli kaukana kaikesta. Heiltä kysyttiin, kuinka kauan he aikovat viipyä siellä. Poika mietti hiljaa mielessään, että hän aikoo viipyä täällä kauan. Poika näki että pimeässä, pienessä kylässä oli hyvä olla. Poika tiesi, että hän ei enää kaivannut kaupunkiin.